Eräänä kauniina kesäkuisena päivänä saapuu teini-ikäinen ja hyvin utelias nuori Afrikan sarvesta kauniiseen Pohjois-Karjalaan. Luonnollisesti tämä nuorimies on hyvin paljon kiinnostunut uudesta kotimaastaan. Hän haluaisi saada suomalaisia ystäviä, käydä koulua, tutustua uusiin ihmisiin ja oppia kieltä.
Totta kai tällöin aina löytää jonkun, joka kertoo tästä uudesta yhteiskunnasta ja järjestelmästä, ja siihen muuten yleensä uskotaan ihan sokeasti. Kaikki haluavat opastaa ja jopa jotkut neuvovat ihan rasistisesti, tästä esimerkkinä naapuri, joka tuli kertomaan kuinka meidän takapihalla asunut romaniperhe ei ole suomalainen ja meidän ei kannata tutustua heihin. Onneksi tämä oppi ei mennyt ihan perille.
Sitten muutama päivä Suomeen saapumisen jälkeen eräs toinen ihminen tuli kertomaan tälle nuorelle Suomesta ja kuinka se on maailman tasa-arvoisin maa, ei ole köyhiä, kaikilla on varaa elämiseen ja että valtio huolehtii, etteivät tuloerot kasva ja ettei synny luokkayhteiskuntaa niin kuin Amerikassa. Sitten tämä ”Suomi-opas” kertoi, ettei Suomessa ole ”rikkaiden omia asuinalueita”, vaan kaikilla on varaa asua missä haluavat ja että päättäjät, ministerit, kansanedustajat ja kaikki voivat kohdata ruokakaupassa, junassa ja rikkaiden ja tavallisten ihmisten lapset voivat olla samassa luokassa kouluissa ja päiväkodeissa. Meillä on hyvinvointivaltio.
Tästähän minä tulin iloiseksi ja jopa ajattelin, että ehkä voin olla joskus presidenttinä Suomessa. Saahan aina unelmoida ja mielellään isosti. Nyt tästä hetkestä on yli kymmenen vuotta ja maailma näyttäytyy minun silmissä eri tavalla. Olen nähnyt, kuinka leipäjonoissa on eritaustaisia ihmisiä, nuoria, yksinhuoltajia, eläkeläisiä ja pienituloisia ja kuinka monilla ei ole varaa harrastuksiin. Yksikään näistä ihmisistä, joita minä olen tavannut leipäjonoissa ei ollut hakemassa leipäjonoista ruokaa siksi, että sieltä saa ruokaa ilmaiseksi, vain yksinkertaisesti on pakko, koska omista tuloista ei jää käteen paljon mitään asumisen, lääkkeiden ja muiden pakollisten menojen jälkeen.
Kun tällä viikolla tästä aiheesta kirjoitin sosiaaliseen mediaan, kuinka leipäjonot ovat häpeä hyvinvointivaltiolle, niin heti eräs ihminen tuli selittämään kuinka köyhyys ja leipäjonot ovat oma valinta. Tämä suomalainen menestynyt yritysjohtaja kertoi minulle, että leipäjonoissa ihmiset jonottavat, koska sieltä saa ilmaista ruokaa ja tämä on sama asia kuin kun yritykset jakavat ilmaisia ämpäreitä tai elokuvalippuja. Tämä sai minut kirjoittamaan tämän blogin.
Mielestäni tällä tavalla ajatteleville sopisi viikon opintomatka leipäjonoihin ja syrjäytyneiden nuorten arkeen. Ehkä silmät avautuisivat. Köyhyys on äärimmäisen vaarallinen asia ja monesti se periytyy sukupolvesta toiseen, jos ei siihen puututa hyvällä sosiaalipolitiikalla. On hyvä, että yhteistyössä tutkijoiden, Helsingin kaupungin, Helsingin Diakonissalaitoksen ja leipäjonoissa avustusta jakavien kanssa nyt mietitään, kuinka ehkäistä syrjäytymistä ja mietitään uusia keinoja jakaa avustusta ja etteivät ihmiset joutuisi jonottamaan ruokaa tuntikausia pakkasessa. Tiedän vain, ettei kenenkään ole helppo mennä leipäjonoihin ja sinne mennää,n kun elämän tilanne on sellainen että on vain pakko mennä sinne ja ihmiset häpeävät sitä. Joten toivon, ettei ketään velvoiteta osallistumaan mihinkään, vaan sitä tehdään vielä inhimillisemmin. Uskon, että siihen pyritään.
Leipäjonot ovat kuitenkin laastaria ja hätäensiapua, joten tarvitaan ratkaisuja ja tahtoa kitkeä ne kokonaan ja että jonoihin joutuneet ja heidän lapsensa voivat nousta ja unelmoida ja uskoa tulevaisuuteen. Yksi ratkaisu voisi olla, että rakennetaan enemmän kohtuuhintaisia asuntoja, kaikille lapsille ja nuorille harrastustakuu ja että perusturvan tasoa nostetaan.
Kuva: Taru Staudinger/Finlayson
28.4.2018